The web pages got an overhaul
Kotakeino Oy:n kotisivut ovat uudistuneet. Uusilla sivuilla pyrimme kertomaan entistä paremmin Jatunin ympäristön tarjoamista nähtävyyksistä, luontoelämyksistä sekä harrastusmahdollisuuksista. Pyrimme myös tiedottamaan palveluita koskevista uudistuksista entistä useammin.
Jatunin Tarha ry – merkkien myötä- ja vastavirtaa
Artikkeli
c-oikeus Katriina Kajannes
Jatunin Tarha ry perustettiin 15.9.1997 Enontekiössä Jatunin kylässä. Toiminta on laajentunut valtakunnalliseksi, ja yli 200 jäsenestä pohjoisimmat ovat Utsjoelta, eteläisimmät pääkaupunkiseudulta. Silti yhdistys kertoo olevansa aatteellinen kyläyhdistys.
Jatunin tarha ilman ry:tä on tilataideteos, jättiläistä esittävä kivilabyrintti, joka sijaitsee samaisessa kylässä valtatien tuntumassa ja silti katseelta suojassa.
Muonionjoella ja akanvirralla
Jatuni lepää Suomen käsivarren kainalossa, seitsemisen kilometriä Karesuvannosta etelään. Kyläpahasessa on enää seitsemän savua, eikä se aikoinaan saanut jättiläistä merkitsevää nimeäkään kokonsa vaan syntynsä nojalla.
Jättiläinen eli Jeettanis eli Jatuni laskeutui tuntureilta vilvoittelemaan Muonionjoen rantaan. Se katseli joutessaan ihmisten touhuja, ja koska se mieltyi heihin, se asettui kylän pohjoispuolelle, suojaksi kylmiltä tuulilta. Kylästä tuli hänen mukaansa Jatuni, läheisestä vaarajonosta Jatuninselkä.
Jatunin Tarhan merkit eli yhdistyksen nimi, jättiläinen ja kivitarha ohjaavat tulkitsijaa kulkemaan nykypäivästä menneeseen ja menneestä nykyiseen – myötä- ja vastapäivään. Tähän soveltuva metafora merkkien vastavirta esiintyy Eero Tarastin tutkielman nimessä Vastarinnan semiotiikkaa: oleminen, muisti, historia – merkkien vastavirta. Tarastin (eksistentiaali)semiotiikan avulla pääsee analysoimaan ihmisarvoa, vapautta, postkoloniaalisuutta ja eriarvoisuutta.
Tarasti esittää globalisaatiosta näkökohtia, joilla voisi tänään valaista Suomen ja Saamen tilannetta:
Ihmisiä jää työttömiksi, ja työhön jäljelle jääviä puserretaan henkihieveriin uusilla abstrakteilla vaatimuksilla, joiden lähettäjä on täysin tuntematon. Koko julkinen diskurssi on otettu yhden lajin valtaan, sama käsitteistö jonka avainsanat ovat kaikille tuttuja ovat levinneet kaikkialle. Kukaan ei sitä kyseenalaista. Perinteiset sanat edistys, kehitys, tulos, koulutus ovat usein kääntyneet irvikuvikseen, keinoiksi sopeuttaa kaikki tähän uuteen globaaliin järjestykseen. Kyseessä on eräänlainen yliyksilöllinen kollektiivinen voima, aktori, mentaliteetti joka on ottanut konkreettiset ihmiset valtaansa. (Tarasti 2005, 2).
Tarasti muistuttaa muotikäsitteistä virtaaminen, tuleminen, kehitys, eteenpäin meno, tavoitteellisuus jne., jotka ovat usein tutkimuksen avainsanoja ja jotka on valjastettu globaalin systeemin palvelukseen. Hän nostaa niiden vastapainoksi resistanssin, vastarinnan ja negaation: ”[…] on katsottava merkkien liikkeessä vastakkaiseen suuntaan, taaksepäin”, on otettava lukuun ”merkkien vastavirta, viittaus taaksepäin siihen liittyvine käsitteineen: muisti, paluu, unohdus” (Tarasti 2005, 7).
Menneen ja nykyisen välinen liike ja kulttuurinen muisti ovat tärkeitä näkökohtia varsinkin aikana, joka elää korostetusti nykyhetkeä. Stanislaw Jerzy Lec kirjoittaakin: ”Päästäkseen lähteelle täytyy uida vastavirtaan” (Lec 1982, 87). Voimakkaat kalat eivät tyydy kellumaan valtavirrassa.
Yhdistyksen nimi
Yhdistys määrittelee nimen avulla itseään ja suhdettaan yhteiskuntaan ja luo siten identiteettiään. Yhdistyksen nimeäminen on poliittinen teko; nimi yksilöllistää ja rakentaa yhdistyskollektiviteettia (Siisiäinen 2007, 318).
Jatunin Tarha on akanvirtanimi – se on valtavirtaan verrattuna undergroundia. Englannin kieli ja viittaukset kulutukseen ja globaalisuuteen ovat tavallisia vuonna 1997 rekisteröityjen yhdistysten nimissä. Niissä hyödynnetään vain harvoin suomen kielen monimerkityksisyyttä ja suomenkielisiä kulttuurisanoja. (Siisiäinen 2003, 30-34).
Nimi Jatunin Tarha havainnollistaa nimien merkkisyyttä. Sanat Jatuni ja tarha ovat erilaisista kulttuurisista merkityskentistä, samoin sanaparia leikillisen lähellä oleva jatulintarha. Yhdistysten nimeämistä tutkinut Martti Siisiäinen huomauttaa, että nimessä korostuu symbolisuus, kun signifioija ja signifioitava kuuluvat eri kulttuurikonteksteihin (Siisiäinen 2003, 30).
Jatunin Tarha edustaa, jatkaa ja luo jo nimessään saamelaista identiteettiä. Juha Pentikäinen näkee identiteetin dynaamisena: se saavutetaan sosiaalisen kehityksen kautta. Eritellessään saamelaisen identiteetin eri puolia hän korostaa, miten tärkeä on tietoisuus alkuperästä.(Pentikäinen 1995, 22-25).
Jättiläinen ja kivitarha
Karesuvannon kirkkoherra ja saamelaisten mytologian tutkija Lars Levi Laestadius kirjoitti saamelaisten pitävän eräitä ihmistä muistuttavia tunturin huippuja kivettyneinä jättiläisinä (Laestadius 2000, 242). Saamelaiset tietävät olevansa sukua maalle, taivaalle ja jättiläiselle. Jättiläisen tytär on heidän esiäitinsä, ja jättiläiset olivat heille myös historiallisia hahmoja. Vanha historiantutkimus kertoo, että pohjoisessa, Suomessakin, ovat aiemmin hallinneet jätit, joihin kuului kuninkaita. Laestadius mainitsee: jättiläinen on ”suuren kokonsa ja suunnattomien voimiensa johdosta […] ollut pienten ihmisten ihailun kohteena” (Laestadius 2000, 242-243, 359).
Jättiläinen – Jatunin genius loci ja jatunilaisuuden olennoituma – on tullut tilataideteoksessa kiveksi. Teos koostuu kivenmurikoista, jotka on aseteltu mikä pystyyn, mikä lappeelleen. Osa kivistä muodostaa maassa makaavan jättiläisen hahmon. Kivet ovat paasia pienen Muonionjokeen laskevan Pahajoen vanhasta sillasta, jota varten ne oli louhittu Jatuninselästä, aivan kuin Karesuvannon kirkon kivet. Jatunin Tarha ry kokosi entiset siltapaadet taideteokseksi.
Eri puolilla maailmaa esiintyviä, usein labyrinttimaisia kivirakennelmia pidettiin ennen vanhaan jättiläisten tekeminä. Sellaisia ovat myös esihistorialliset jatulintarhat, labyrinttimaiset kiviladelmat.
Kivet ovat olleet tärkeitä saamelaisten tavoissa ja uskomuksissa, ja he ovat nähneet poikkeuksellisen muotoisissa kivissä erityismerkityksen. Juha Pentikäinen kirjoittaa 1800-luvun puolivälistä olevasta koutokeinolaisten palvoskivestä (Pentikäinen 1994, 154). Hänen tutkimansa seitakultti on siidan organisoima perhekultti (Pentikäinen 1994, 147).
Kivi saa Jatunin tilataideteoksessa kasvot: se palaa jättiläiseksi. Kuten Pentikäinen kiteyttää, saamelaisille kivikin eli: ”Myös kivessä asui henki; sen tähden ei kiven päältä saanut ottaa pois turvetta, ellei peittänyt paljastanutta kohtaa jäkälällä tai sammalella” (Pentikäinen 1995, 243). Saamelaiset eivät tosin muinoin tarkoittaneet hengellä samaa kuin kristityt, ja henki-sanan voisikin sitaatissa korvata elämä-sanalla: luonnossa kaikki elävät toisilleen.
Jättiläisen figuuri löytyy Villa Jatunista, kivirakennelman lähellä olevasta tiilitalosta, jota vuokrataan matkailijoille. Paikallinen taiteilija on luonut olohuoneen takan kylkeen reliefikuvan hyväntahtoisesta, nauravasta jättiläisestä. Lisäksi olohuoneen seinällä on valokuva keskellä tilataideteosta seisovasta kauniista naisesta, jatunilaisesta Ariadnesta.
Yhdistyksen logossa on kivillä istuvia ja keskenään puhuvia ihmisiä. Siinä missä jatulintarha oli kulttipaikka, Jatunin tarha on nykyaikainen ”kulttipaikka”: yhdistys on pohjoisessa kulttiyhdistys.
Jatunin hurtta
Jatunin Tarha ry myöntää vuosittain palkinnon nimeltä Jatunin hurtta. Se on pyöreä metallinen valos, eräänlainen kookas mitalli. Sen reliefikuvassa on koira kita ammollaan, etutassuissa silinterihattu.
Sanapari Jatunin hurtta on peräisin Lars Levi Laestadiukselta, jonka postillateksti muistuttaa postmodernistista proosaa. Saamelainen mytologia ja Raamatun esimerkit risteävät, värikäs kieli ryydittää tuomion julistusta. Syntisiä ja paatuneita sanotaan sioiksi ja koiriksi.
Sanapari Jatunin hurtat toistuu toistumistaan Laestadiuksen saarnassa Hyvästijättö Kaaresuvannon seurakunnalle. Kirkkoherra jyrisee tässä toisena paastonajan sunnuntaina 1849 päivätyssä tekstissä:
Hävyttömät koirat, erinomattain ne isot Jatunin hurtat, jotka ovat tottuneet varastamaan ja ihmisen verta latkimaan, eivät malta odottaa siihen asti, että murut putoavat pöydältä, vaan he hyppäävät varsin pöydälle ja näppäävät koko voilimpun ja nielevät sen niinkuin tyhjän. (Laestadius 1992, 325).
Laestadius kuvaa värikkäästi ahneita, varastelevia ja tappelevia koiria. Sana hukka on Laestadiuksella tavallinen tarkoittamassa paholaista, ja koirakin on hänellä lihaksi tullut pahuus.
Jatunin hurtat –metafora paljastaa vallanpitäjien asenteen saamelaisiin. Saarnan ankariin sanamuotoihin on osasyynä lestadiolaisen herätyksen saamelaisissa synnyttämä reaktio. Sen sijaan Koutokeinon kapina ei aiheuttanut saarnan sanontoja: verinen kansannousu tapahtui vasta 1852 (Pentikäinen 1995, 296–299).
Arkaaisesta tekno-semioottiseen
Jatunin Tarha ry:ssä polveilee rinnakkain eri aikoihin johtavia polkuja, ja yhdistyksen perustaja Sven Pahajoki hyödyntää vanhoja uskomuksia oivaltavasti. Jatunin jättiläinen ja joulupukki seikkailevat kumpikin hänen kirjassaan Joulupukin salaisuus. Kuvituksena olevat valokuvat lisäävät sadun vetovoimaa. Jatunilaisuutta valottaa Pahajoen teoksista etenkin Itse asiassa (1998), jossa kirjailija takakansitekstin mukaan ”tuulettaa luurankoja”. Hän kertoo kirjassa suhteestaan Jatuniin, siellä viettämästään lapsuudesta ja sitten aikuisvuosistaan.
Jatunin Tarhan semiosista voi tulkita niiden käsitteiden avulla, joilla Eero Tarasti luonnehtii yhteiskunnan kehitystä (Tarasti 2004, 87 ja 2007). Tarastin lähtökohtana on kysymys, miten paikallinen identiteetti voi säilyä maailmassa, jota globaali viestintä yhdenmukaistaa. Hän pohtii, miten yhteiskunnassa säilyy tasapaino kolmen kehitysvaiheen välillä.
Ne ovat seuraavat:
* etnosemioottinen eli arkaainen (myyttisyys, syklisyys ja perinteiset yhteisöelämän muodot),
* sosio-semioottinen (teollistuminen, instituutiot, kansakunnan muodostuminen, demokraattinen yhteiskunta) ja
* tekno-semioottinen vaihe (globaalius, virtuaalitodellisuus, tekniikka). Jos joku näistä ottaa ylivallan, seuraa semiokriisi.
Suomi voisi Tarastin mukaan olla esikuvallinen utopia, jossa nämä kolme vaihetta ovat samanaikaisia ja jossa niiden piirteet kutoutuvat monikerroksiseksi verkostoksi. Jatunin Tarhassa on tällaisen ihanteellisen kulttuuritilanteen aineksia, ja sen merkit ulottuvat arkaaisesta tietokoneaikaan.
Jatunin Tarha ry syntyi tarpeesta vastata nykyajan tuomiin kysymyksiin. Sen kotisivuilla lukee: ”Yhteiskunnallista keskustelua herättämällä halutaan kehittää henkistä ilmapiiriä, joka edistäisi ihmisten omaehtoista selviytymistä.” Toimintamuotoihin kuuluvat tapaamiset, matkat, hiihtokilpailut, - ja vähävaraisten joulupäivälliset. Vuonna 2007 joulupäivällisillä kävi noin 350 henkeä, ja lisäksi 30 perhettä sai kotiinsa täydellisen jouluateria. Parikymmentä perhettä sai 50–150 euron joulurahan ja kymmenen perhettä joulukinkun. Sven Pahajoki kommentoi asiaa: ”Voisi sanoa vaikka, että ruokakin voi tehdä paremman mielen.”
Jatunintarhalaiset eivät alistu nappulaksi globaalissa valtapelissä. He vastaavat vallanalaisuuteen ja eriarvoistumiseen toiminnalla, joka luo paikallista ja paikallisuuden ylittävää identiteettiä ja yhteisyyttä. Näin välittyvä tieto ja osaaminen ovat ytimeltään ikiaikaisia. Juha Pentikäinen kirjoittaa: ”Avainkysymys on yhteisön ”ylisukupolvisen muistin” […] omakohtaistuminen. Kokemus on paitsi yksilön sisäinen asia myös yhteinen niiden kanssa, jotka jakavat sukupolvensa muistin, yhteisen kokemuksen ja kulttuurin.” (Pentikäinen 1995, 25.)
Liike menneestä tähän hetkeen ja takaisin tekee asioista merkityksellisiä. Jatunilaisuudessa eletään väkevästi nykyisyyttä, menneisyys vain taustana. Sanoohan jo Herakleitos: ”Ei pidä toimia ja puhua kuin unissaolijat, kuin vanhempiensa lapset” (Herakleitos 1971, 31). – Jatunilaisten kivilabyrintissa on useita ulospääsyjä. On tärkeää kulkea monille tahoille, tai yleensäkin kulkea. Myötä- ja vastavirta ovat yhtä ja samaa virtaa. Tai niin kuin Herakleitos kirjoittaa: ”Tie ylös alas yksi ja sama” (Herakleitos 1971, 27).
Lähteet
Herakleitos 1971. Yksi ja sama. Aforismeja. Suom. Pentti Saarikoski. Helsinki: Otava.
Ihonen, Markku 1986. Uskonnollisen kielen semanttis-pragmaattista analyysia. Jumalan, Jeesuksen ja saatanan nimitykset L.L. Laestadiuksen saarnoissa. Kielitieteellisiä tutkimuksia. Joensuu: Joensuun yliopisto, Humanistinen tiedekunta.
Laestadius, Lars Levi 1992. Postilla I. Helsinki: Akateeminen kustannusliike.
Laestadius, Lars Levi 2000. Lappalaisten mytologian katkelmia. Toim. Juha Pentikäinen. Suom. Risto Pulkkinen. Helsinki: SKS.
Lec, Stanislaw Jerzy 1955–1966/1982. Vastakarvaan. Siistimättömiä mietelmiä. Suom. Tuomas Anhava & Ville Repo. Helsinki: Weilin + Göös.
Pahajoki, Sven 1998. Itse asiassa. Enontekiö: Jatunin Tarha ry.
Pahajoki, Sven 2007. Joulupukin salaisuus. Tampere: Revontuli.
Pentikäinen, Juha 1994. Saamelaisten uskomusmaailma. Teoksessa Ulla-Maija Kulonen & Juha Pentikäinen & Irja Seurujärvi-Kari (toim.): Johdatus saamentutkimukseen. Tietolipas 131. Helsinki: SKS.
Pentikäinen, Juha 1995. Saamelaiset – pohjoisen kansan mytologia. Helsinki: SKS, 130–162.
Siisiäinen, Martti 2003. Vuoden 1997 yhdistykset. Teoksessa Sakari Hänninen & Anita Kangas & Martti Siisiäinen (toim.): Mitä yhdistykset välittävät. Tutkimuskohteena kolmas sektori. Jyväskylä: Atena,11–37.
Siisiäinen, Martti 2007. Uudet yhdistykset ja intressien representaatio. Teoksessa Tapani Kaakkuriniemi & Juri Mykkänen: Politiikan representaatio. Juhlakirja Kyösti Pekoselle hänen 60-vuotispäivänään. Helsinki: Valtiotieteellinen yhdistys, 302–327.
Tarasti, Eero 2000. Existential Semiotics. Bloomington and Indianapolis: Indiana University Press.
Tarasti, Eero 2004. Valta ja subjektin teoria. Synteesi Vol. 24. Nro 4, 84–102.
Tarasti, Eero 2005. Vastarinnan semiotiikkaa: oleminen, muisti, historia – merkkien vastavirta. Synteesi Vol. 25. Nro 1, 2–29.
Tarasti, Eero 2007. Suomalaisen kulttuurin kohtalo. Esitelmä seminaarissa Agricolan perilliset yhdenvertaisessa EU-Suomessa. Helsinki, Tieteiden talo 20.11.2007. Järjestäjät Suomen sana ry ja SKS.
Jatunin Tarha ry: http://personal.inet.fi/yhdistys/jatunintarha/
Kotakeino Oy:
http://www.jatuni.fi/
Comment by Katriina Kajannes — 2009-01-31 @ 7.16 pm