Kotakeino Oy

Alkutalvi on Jatunissa ollut harvinaisen kaunis auringon paistaessa ja pakkasen luodessa talvisia taideteoksiaan puihin ja rakentaessa ohilipuvan virran päälle jääkantta. Näissä kuvissa on Lapin taika esillä käsinkosketeltavasti.

Tässäpä muutama kuva siitä miten Jatunissa on oltu ja eletty. Uudemmat ovat parin vuoden takaa hiihtoretkeltä lasten kanssa. Vanhemmat sitten joskus ennen sotia(?) otettuja. Pitkään on näitä joenpenkkoja asuttu ja vaikka elämä on muuttunut on joki pysynyt – ja sukset kuljettavat vieläkin talvista kulkijaa.

 

Sodan jälkeen tuli tapa pitää kylissä seuroja. Näitä pienoisjumalanpalveluksia pidettiin Jatunissakin vuoroin eri taloissa. Se ei ollut järjestämisvuorossa olleelle mikään mieluinen tehtävä. Papin tulo aiheutti aina talon emännälle työtä ja vaivaa. Pirtin piti olla puhdas ja seuraväelle tarjottavaa. Seuratalon lapset joutuivat olemaan mukana, mutta toisen talon seuroihin eivät lapset menneet.

Kun seurat sitten sattuivat kohdalle, istuimme siinä kaikkien tuijotettavina ja puheenaiheina. Kysymykset risteilivät lasten syntymäjärjestyksissä ja hymähdellen kyseltiin, että onkos sitä perheenlisäystä tulossa. Usein äidillä värähti puna hetken poskilla; perheenlisäystä oli taas tulossa. Ilmat ja kylän kuulumiset puhuttiin ja kerrottiin papillekin, jos voitiin häveliäisyyssyistä kertoa. Eniten puheenaihetta aiheuttivat poissaolijat.

Sitten päästiin asiaan. Alkoi pienimuotoinen jumalanpalvelus. Kylän naiset istuivat hurskaan näköisinä, mutta ketään eivät papin puheet erikoisemmin kiinnostaneet. Jatunilaiset eivät olleet ainakaan historian mukaan erikoisen uskovaa väkeä. Laestadius nimitteli heitä saarnoissaan ja Postilla-kirjoituksissaan Jatunin hurtiksi pelotellakseen muuta seurakuntaa jumalatonta elämää viettävistä jatunilaisista. Seuroissa istuttiin pappia kuuntelemassa kuin peläten, että ajatukset näkyisivät läpi. Raamatun ohjeita ei noudatettu muulloin kuin pappia kuunnellessa. Silloin ei tehty syntiä kuin ajatuksissa. Seuroissa pappi saarnasi helvetin pelkoa niin, että hyvällä mielikuvituksella saattoi tuntea sieltä tulevan savun katkun.

Jatunin kylä on kuuluisa käsityöperinteestään. Veneitä ja rekiä on tehty koko kylän historian ajan ja niiden tekemisessä ei ole katsottu, onko pyhä vai arki. Laestadius ei hyväksynyt jumalatonta elämää siksikään, etteivät kirkon kirstut kilahdelleet jatunilaisten ansioista.

Jatunilaiset kuuntelivat pappia ja veisasivat virret päälle. Naapurimme Tilda Turunen oli persoona, joka ei sivullisten töllistelyistä piitannut. Niinpä hän lauloi virret loppuun, vaikka toiset, säestyksen mukaan veisanneet, ehtivät usein lopettaa paljon aikaisemmin.

Meillä pidetyt seurat päättyivät usein tavanomaisesta poiketen ja siksi niitä oli harvemmin. Vuoroa ei voinut kuitenkaan laistaa kokonaan.

Enontekiön silloinen kanttori ei sylkenyt lasiin. Seurojen aikana kuului usein keittiön nurkasta takkauunin takaa kaksi ähkäisyä. Siellä kanttori ja isä ottivat kiljuryyppyä tunnelmaa viritellen. Se enteili sähköistä jatkoa seuroille.

Jossakin vaiheessa isä sai aina tarpeekseen papin saarnoista, joissa kerrottiin yksinvaltijaasta, joka armahti nöyrät, mutta työnsi helvettiin toisinajattelijat.

Tunnelma virittyi sitä mukaa, kun kilju nousi kaveruksien päähän. Isä puhui ja kanttori myötäili. Kaikki kulki vääjäämättä kohti lopullista kaaosta.

Loppuillasta soi urkuharmooni jo paljon iloisemmin ja virret kuulostivat ainakin säestyksen osalta kuunneltavammilta. Isä tinkasi papin kanssa ja Jumalan persoonaa käsiteltiin monipuolisesti.

– Miksi pirussa se ei pidä meistä parempaa huolta, jos se on olemassa. Kärsimyksien järjestäjäkö se vain on, isä jankutti.

Pappi pystyi ammatilaisena säilyttämään malttinsa, mutta seurat jatkuivat aina tavallista pidempään.

Äiti kuunteli vakavana kylän naisten seuratessa tapahtumia pirullinen hymy silmäkulmissaan. Aitoa vahingoniloa.

Illan päätteeksi pappi ja kanttori lähtivät kumpikin omalla kyydillään kirkonkylään, Hettaan. Kiljulle haiseva kanttori sai jäädä papin kyydistä harmooneineen Jatuniin, kunnes sai järjestettyä oman kyydin.

Talvisin isän ja kanttorin kulku maantien laitaan oli aina näkemisen arvoista. Sitä keräännyttin poikalauman kanssa katsomaan, mutta apuun ei menty.

Kaverukset kuljettivat matkaharmoonia vesikelkalla tienvarteen. Se putosi matkalla vähän väliä humalaisten yrittäessä pysyä polulla, joka oli vain vesikelkan levyinen. Jokaisen horjahduksen seurauksena kelkka kaatui. Soittopeliä pyydystettiin pitkään kinoksesta takaisin kyytiin. Kirouksien saattelemana se nousi aina uudelleen kelkalle, ja matka jatkui.

Sven Pahajoki

(kirjasta Sven Pahajoki Itse Asiassa)

 

 

Helmikuun 14. 2008 suunnistimme kahden auton seurueena hämärtyvästä Jyväskylästä Lapin perukoille, Enontekiölle, Jatunin kylään. Normaalisti vuokrattavana oleva mökki oli otettu seurueen omaan käyttöön, mutta siivous oli tilattu – tämä porukka oli lähdössä huvittelemaan! Jyväskylässäkin oltiin jo nähty lunta, mutta tiet olivat melkein sulina ja matka taittui vauhdilla. Lumi lisääntyi vähitellen pohjoiseen mennessä. Kymmenen tunnin ajon jälkeen saimme kuitenkin todeta, että Lapissa ei lunta ollut lainkaan liikaa.

Kelkkailuolosuhteet olivat mainiot kevyen puuterin peittäessä matalalti kovemman hangen. Mutta sitä emme aamuyöllä vielä huomanneet, vaan lämmitimme porukalla saunan selvittyämme mökille. Lopulta pääsimme sänkyyn keräämään voimia seuraavan päivän koitoksiin. Tilanpuutetta ei tullut kuudelle miehelle. Jokaisessa makuuhuoneessa nukkui kaksi, eikä lisävuoteita tarvinnut ottaa käyttöön.

 

 

15.2.2008

Lähdimme porukalla kauppaan. Petri jäi talonvahdiksi. Karesuvannon kaupat tarjosivat tapansa mukaan maukasta käristelihaa. Sen kera päätimme valmistaa perunamuusia. Vaikka kauppa oli Ruotsin puolella, maksu kävi kätevästi kortilla. Olisivat ne toki eurojakin hyväksyneet. (Lue lisää palveluista)

 

 

 

 

Tällä välin setäni Kauko oli tullut kylään. Kaukon kanssa kaivoimme sitten vanhan kelkan esille mökin pihalta ja aloimme kelkkailun. Ensin pihapiirissä rinkiä ajaen, sitten Pahajoen sillan ali väylälle. Lopulta uskaltauduimme jänkälle asti, tosin ensin jouduimme tekemään pienen työn.

Puuterilumen tuonut lumituisku oli nimittäin satanut umpeen uran, joka nousee Pahajoen töyrältä jänkälle. Vartin teimme töitä vetäen kelkkaa taakse päin ja puskien taas eteen päästäksemme tuon jyrkän töyrän, mutta lopulta olimme avoimella jänkällä, jossa auringon paiste ja tuulen tuiverrus kasvoilla korvasi kyllä kaiken vaivan. Hengästyneinä sekä työstä, että aurinkoisen päivän ihanuudesta käännyimme takaisin.

 

 

 

 

 

 

Matkalla kohtasimme Petrin ja Kaukon, joista oli jo tullut ystävyksiä. Kelkanuraamme seuratan kaksikko oli kaivanut Jatunin varastossa olevat vanhat armeijan sukset esille ja lähteneet nauttimaan suksilla sivakoinnin suomasta liikunnan ilosta - ja mikä olikaan suksiessa kun kelkanpohja oli tehnyt valmiin uran. Me suuntasimme Villen kanssa väsyneinä, mutta onnellisina mökkiimme lämmittämään saunaa ja samalla kylmettyneitä ruumiitamme. 

16.2.2008 Lauantaina kurvailimme kelkalla pihapiirissä. Lumikasa muodosti oivan hyppyrin, jossa saimme koittaa taitojamme. Salaisuus tuntui olevan siinä, että kaasua ei saanut päästää irti hypätessä. Tosin aidan tolpat muodostivat myös pieniä esteratoja. Vauhdinhurma oli pihapiirissä käsinkosketeltava. 

Lauantaina kävimme myös iltapuoleen kelkkailemassa vielä veljeni Kallen kanssa. Kalle halusi kuvata moottorikelkkailusta kuvia Lapin jänkältä, sekä salaperäistä uhripuuta. Mutta ei siitä sen enempää…

 

 

 

 

17.2.2008 Sunnuntaina pakkailimme kamoja ja suuntasimme takaisin Jyväskylään. Matka eteni kohtalaisen ripeästi, matkalla pysähdyimme Aavasaksalla katsomaan maisemia näköalatornista ja söimme Oulun alapuolella ABC:llä. Pian lunta olikin ympärillämme taas vähemmän ja vähemmän, puut kasvoivat isommiksi ja mäet kävivät pienemmiksi. Rakas Keskisuomi toivotti meidät kotiin.

Jatunin kesä

Kun luonto luojan luoma

meille suo antejaan

niin eikö  junan tuoma

siitä myös osans’ saa

ja hyvä jättiläinen

kahtoo perään sen maan

ja omas kylässänsä

saap ihmiset kasuaan

ja mik on ollessansa?

kun aurinko pilkistää

ja välil’ sateenhäntä

vain maata virkistää

kas mik on ollessansa

kun lohet nousee suuret

ja potut nyrkin kokoiset

jol Jatunis on juuret ?

Ja mikä miestä miellyttäs

niin kun sen kotiliesi? 

Jol porisee jo pata

kas sinne suuntaa tiesi?

Käy sinne pohjan perälle

käy Jatuniin, tuu kylään

niin sielä kultakonnuilla

jää mieli aina ylään

Kun jykevät on juuret

ei täältä tahdo pois

ei pakkanenkaan pureva

niit Jatunist juurii vois

 

Jatunin talvi

 

Ohi on ruska, sen punaloisto

maata jo kahlii routa ja jää

ihmisen ajaa jänkiltä pois jo

lumi ja kipakka talvinen sää

sukset ja sauvat esihin kaiva

kantava hanki jo meitä vie

metsähän luotu on taitavan taival

suksilla luonnistuu sinne tie

jos tuo tuima tupahan tuikkii

halkoa heitä sä uunihin

pakohon sillon jo pakkanen luikkii

hyv’ on olla kylmälläkin

ilta kun saa niin synkkä ja tumma

valoa täynnä silti se lie

tähdet kirkkaat ja oi mikä kumma

ketunhännänkö palavan tie?

tunturiin eksynyt lauma ja paimen

toivoa heitä äl kuitenkaan

Jatuni, vanha ja varjelevainen

kaitsee ja johdattaa palaamaan

kauas ei kulkea ihmisen siedä

ennen kuin kevät taas palajaa

silloin ei riemulle rajoja tiedä

kun vapautuu virta ja sulaa maa

 

Juho Pahajoki

Henri Hirvenojan kirjoittamia runoja Jatunin ihanuudesta. Yhteistyössä Hirvenojan kanssa runoihin on vaikuttanut Sven Pahajoki

 
Toisin kuin luullaan

ei jättiläisellä ollut hurttia

hän oli kyllä pelottava

hän ei pyhittänyt lepopäiviä

Ja jos hän rukoili

niin rukoili auringolta

oikeudenmukaisuutta

****

Lare pelkäsi jättiläistä

uskoi maan jumalaansa

ankaraan ja syyttelevään

joka kosti sukulaisille

jos uskonnossaan horjuivat

Aina oli moittimista

ja pelko sydämessä

****

Jatunilaiset luottivat jättiläiseen

lempeään ja oikeudenmukaiseen

Se ei moittinut ketään

se antoi mahdollisuuden

Tuulen mukana

kyläläiset tiesivät

millainen kesä

millainen syksy

oli tulossa

aina osattiin

varautua tulevaan

****

Kyläläisten perunat

kasvoivat

vedet antoivat kalaa

Metsän riistaa riitti

Kevät toi vesilinnut

juuri oikealla hetkellä

silloin

kun ruoka

oli vähimmillään

Matkalla Norjaan -  eli kuinka viihdyimme reissuillamme vuokramökissä Jatunissa

Tässä pätkä pidemmästä kertomuksesta, jonka kirjoitin poikajoukkiomme matkasta Norjaan. Viivyimme Jatunissa kaksi yötä, seuraavassa lyhyesti kokemuksistamme. Nokia LifeBlog– otsikoidut tekstit olen kirjoittanut matkalla kännykkäni blogiin. 

– Juho Pahajoki

Maanantai 30.7.-keskiviikko 1.8.

 

Jatuni, jättiläisen kylä

Saavuimme maanantai-iltapäivänä Jatuniin, jättiläisten kylään. Raahasin tietysti Peten, Ripen ja Topsukan katsomaan paikallista nähtävyyttä, entisen sillan kivistä tehtyä Jättiläistä. Sama aihehan löytyi myös kulttuurisesti rikkaasta majapaikastamme. Houkuttelin pojat hillajänkälle, matkaeväänä oli kuitenkin ohrajuomaa. Kymmenen litran ämpärin pohjalle saimme kolme hillaa. Sääskiä sen sijaan riitti vaikka tappokilpailuksi asti. Käännyimme pois nopeasti. Minä jäin matkalla tutun kylän aikamiespojan seuraksi. Tiesi kertoa, että kova myrsky alkukesästä oli hillankukat vienyt. Juttua Väinöllä riitti ja aina lähtöä tehdessäni keksi Väinö uutta juttua. Mukavastihan se ilta meni kissaa silitellessä. Ja vaihteluahan Väinökin oli poikien naamaan.

Palatessani majapaikkaamme pojat olivat jo kovassa vauhdissa. Ilta meni mukavasti pokerin ja shakin parissa.

 

Seuraavana päivänä teimme shoppailuretken läheiseen metropoliin, Hettaan. Poikia ilahdutti mm. paikallinen hampurilaiskioski, jonka purilaiset todettakoon melko mainioiksi.  

Lihaa, näkkejä ja jumalten nektaria

Tiistaina käytyämme Hetassa suunnistin vielä yksinäni Karesuantoon. Tarkoituksena oli laittaa taas käristystä ja tällä kertaa suunnittelin hankkivani lihat Elianssonin lihakaupasta.

Kun käristyslihat oli hommattu, kävimme kokkauspuuhiin. Käristyspata kärisikin iloisesti liedellä, kunnes ohi pyyhältänyt myrsky katkaisi sähkömme. Pienen neuvonpidon jälkeen viritimme matkassa olleen Bilteman kaasulieden, jolla ruoanlaitto jatkui terassilla, ja mikäs siinä olikaan laittaa ruokaa sateen raikastuttamassa ilmassa jota aurinko jo lämmitteli. Käristys maistui kaikille.

Vaikka ilma oli kylmä, villin pojat mukaan uimaareissulle. Mikään ei voita koskessa uimista, joten suunnistimme Topin kyydissä autolla Pahankivien yläpuoliselle hiekkakuopalle, josta lähes alasti hilpaisimme metsän ja suon poikki joelle. Hyttyset pitivät huolen siitä, että kaikki uskalsivat jokeen. Omasta puolestani kokemus oli yhtä hieno kuin muistin sen poikasena olleen, mutta pojat olivat kai tottuneet paikalla seisovaan veteen, siksi paljon jaksoivat he valittaa koskiuinnin kamaluudesta.  Näkkiä emme kuitenkaan Väylässä nähneet.

Keskiviikko 31. heinäkuuta

 

 

Järämä, saksalaisten asemat

Jatunista lähtiessä piipahdimme vielä katsomassa hienoa Järämän linnoitusaluetta. Se on saksalaisten 1942-1944 rakentama osa Sturmbock-Stellung linnoitusaluetta. Osa alueesta on hienosti entisöity ja pienet tietoiskut valaisevat hyvin saksalisten sodanaikaista elämää. Juoksuhaudat ovat pääosin kallioon louhimalla tehtyjä, kyllä siinä on saksalaismortilla ollut tekemistä. Käymisen arvoinen paikka! Me livahdimme alueelle ilman pääsymaksua, joka olisi tarjonnut myös kartan ja kierroksen museossa. 

 

 

 

Nokia LifeBlog: Järämä

Käytiin järämässä katsomassa saksalaisia asemia. Paljon hiellä ja verellä kaivettuja asemia, joitain niukasti sisustettuja korsuja. Ainakin kuvausten mukaan rekonstruktiossa on nähty hiukan vaivaa todellisuuden kuvaamisessa. Saksalaiset eivät kyllä olleen ajatelleet hommia loppuun koska ylemmäs komentokorsulle johtavat haudat olivat varsinaisia jokia. Pois oikaistiin rakan kautta. Aikamoiseen tunturinkylkeen on saksan poika kaivautunut.   sotamuseo ja kartta jäivät kokematta viiden euron maksun vuoksi jonka jätimme välistä. Voi meitä.